Vaellus Burrenissa

Kävin sunnuntaina (14.9.) vaeltamassa vuorikiipeilykerhon kanssa Burrenin kansallispuistossa Claren kreivikunnassa. Tästä onkin aikaa jo pari viikkoa. Olin kuullut villiä huhua, että Burrenissa kannattaa käydä ainakin kerran, sillä sen rauhoitetut kasvit ja erilainen maisema ovat siellä erilaisia kuin missään muualla koko Irlannissa. Vuorikiipeilykerhon vaellusreissun avulla tähän tarjoutui oiva tilaisuus. Bussi starttasikin yliopiston vanhimman rakennuksen eli Quadranglen edestä kello 09:30 (se tylypahkaa muistuttava rakennus). 

Kansallispuistosta tulee automaattisesti mieleen puut ja pensaat, vihreät maisemat ja ehkä suo jossakin. Tätä kansallispuistoa kuvaa lähinnä valtava kasa kalkkikiveä, karu maisema ja heinää kasvamassa kalkkikiven välissä. Oli siellä välissä kukkiakin. Puita vain on harvakseltaan koko maassa, enkä näitäkään välttämättä puiksi laskisi. Vähän niinkuin puun ja pensaan välimuotoja nämä täällä. Burrenissa sen sijaan puita ei ole. Erilainen kansallispuisto siis kyseessä.

Burrenin kalkkikiven ja puuttomuuden vuoksi alue on hyvin karu, suojaton ja altis eroosiolle ja muutoksille. Eroosion ja tuulisuuden vuoksi maisema on muokkautunut sellaiseksi kuin se nykyisellään on. Puiden puutteesta huolimatta kasvillisuus on kuitenkin alueella hyvin omaperäinen, endeeminen ja rikas. Erilaiset kukat, kuivuutta ja ääreviä oloja kestävät kasvit sekä heinät suorastaan kukoistivat kalkkikiven välissä. Matkaan lähdettiinkin lähes meren pinnan tasolta, ja vaellusreitin huippun korkeus oli noin 300 metriä merenpinnasta. Ei siis auttanut muu, kuin lähteä kipuamaan ylöspäin kalkkikivialustalla.

Nähtiin muuten reissun aikana villivuohia. Siellä nuo kaveri kirmailivat pätkääkään meistä välittämättä. Oli kieltämättä kivaa nähdä, kuinka kalkkikiven välistä pilkahti välillä hentoja, vaaleita tai punertavia kukkia. Vaikka maisema voi vaikuttaa yksitoikkoiselta, oli värien kontrasti silti huikea. Tunnistin minä kanervan!

HUIPULLA! Matka alaspäin sai alkaa kahden huipun jälkeen. Osa reiteistä ylöspäin oli jyrkkiä, joten tätä tyttöä vähän jännitti, tullaanko alas kävellen vai vyöryen. Onneksi jalat kantoivat loppuun asti. Maisema muuttui valtavasti, mitä alemmas suunasimme.

Tässä kuvassa näette puun. Kyseinen puun tai pensaan ranka oli ainoa koko alueella, jota voi edes puuhun verrata.

Matkan varrella törmäsimme myös luolaan, jonka nimeä en muista. Pieni onkalo olikin yllättävän syvä ja jyrkkä, joten tyydyin katselemaan ylöspäin. En usko, että tällä puolen vuoden boulderointikokemuksella sieltä olisin ylös päässyt omin neuvoin.

Pysähtelimme vähän väliä napsimaan kuvia kuin pahaiset turistit ja nauttimaan raittiista ilmasta. Maisema oli pysäyttävä, etenkin kun näimme, miten pieneltä kylä näytti. Oltiin siis melko korkealla. Kylä ja teillä kulkevat autot näyttivät ihan muurahaisilta.

Alhaalla maisema muuttui radikaalisti. Jatkuva kalkkikivimaisema korvautui niityillä, valtavilla luonnonkukkamerillä ja karhunvatukkapensailla. Oli kivaa napsia tuoreita marjoja suoraan pensaista! Täällä karhunvatukkaa löytyy kaikkialta, vähän kuin meillä vadelmaa. Kuljimme myös yhden (1) pienen metsän läpi, joka on todella poikkeuksellista.

Vaelluksen jälkeen jäätiin syömään paikalliseen kylään vähän turhan kallis Fish and Chips- annos. Onneksi rahoille sai vastinetta, sillä kyseinen satsi oli

a) valtava,

b) täyttävä ja

c) ehkä paras fish and chips- annos, minkä olen syönyt!

Saimaan rannalla kasvanut tyttö on aina yhtä ihmeissään nousu- ja laskuvesistä. Aina niistä on kuullut huhuja jossain paikassa nimeltä koulu, mutta nousu- ja laskuveden näkeminen oikeasti aiheuttaa yhä hämmennystä. Ylemmässä kuvasta näkee laskuveden aikaansaannoksen ja värien loiston. Nousuvesi tulvii oikeasti kaduille täällä Galwayssa (ks. alempi kuva),.. Tuossa alemmassa kuvassa pitäisi olla sillan alla kohtalaisen korkea kaari, josta näkyy vain jämät.

Muut lähtivät tänään myös vaeltamaan, sillä Mountaineering club järjestää joka viikko vaelluksen. Oma vaellukseni jäi väliin, sillä minä kömpelönä likkana koettelin nilkkani kantavuutta ja nivelsiteiden pitoa. Astuin nilkkani päälle perjantaina, kun en enää malttanut matkalla suihkuun katsoa, että portaat jatkuvat vielä yhden askelman verran. Olisi ollut niin mukavaa lähteä nauttimaan aurinkoisesta säästä hyvässä seurassa, mutta antaa nilkan nyt toipua pari päivää. Onneksi pystyn kävelemään eikä kipua tai muutakaan ole, se nyt vaan vähän ärtyi.

Päivän sana:
Karstimaa = hiilihappopitoisen sadeveden syövyttämä maastonmuoto kalliossa, joka on erityisesti karbonaattipitoista, kuten kalkkikivi (Wikipediasta lainattu, lälläspyy). Esimerkkinä tästä iso liuta kuvia ylempänä. Oikeastaan koko Burren oli tätä.

Teitä tervehtien,
Jenna

Täällä ollaan yhä!

Yli kaksi viikkoa kulunut enkä ole tänne kirjoitellut. Oijoi. Täällä kuitenkin ollaan ja etenkin viimeisin viikko on ollut todella kiva, paras toistaiseksi! Galway ei näytä enää yhtä harmaalta (auringosta huolimatta), vaan olen alkanut nauttimaan olostani täällä. Tuntuu vihdoin siltä, ettei tämän reissun tekeminen välttämättä ollutkaan niin huono ajatus, kuin ekoina viikkoina tuntui. Tämä kirjoittamattomuus kertoneekin siitä, että olen pitänyt itseni todella kiireisenä erilaisten harrastejärjestöjen ja illanistujaisten muodossa. Kuulumisia on niin paljon, että luvassa on sekava tiivistelmä kaikesta, mitä on tapahtunut.

Mitä kahden viime viikon aikana on siis tapahtunut?

1. Vaihdoin asuntoa viikko sitten. 

Jaettu kahden hengen huone vaihtui omaan huoneeseen, jota vuokraan eräältä perheeltä. Talossa asuu itseni lisäksi 17-vuotias irlantilainen opiskelijatyttö (tyttö on täällä siis fresher eli fuksi), perheen äiti ja isä sekä 15-vuotias tytär. Talo on iso, valoisa ja viihtyisä, lisäksi huoneen korkeus on nyt normaali. Hobittivessa, kyykistely huoneessa kulkiessa ja ainainen pään lyönti kattoon ovat nyt historiaa. Viihdyn täällä vaatekaappini homeongelmasta huolimatta. Homeen poisto tapahtunee lähiviikkoina klooripitoisen homeenpoistoaineen voimalla. 

Matkaa yliopistolle/kaupungin keskustaan tuli noin kilometri lisää, mikä ei polkupyörällä liikkuessa juuri haittaa. Kyllästyin yli viikko sitten kävelyyn, joten hommasin polkupyörän. Fillari varustettiin jo polkupyöräliikkeessä sellaisella ketju-lukkoyhdistelmällä, että onnea sille idiootille joka pyörän haluaa varastaa. Lukko ja ketju painavat varmaan enemmän kuin itse pyörä. Ensimmäinen kerta vasemmalla puolella tietä oli kieltämättä hiukan ahdistava kokemus, sillä täällä ei niin paljon pyöräilijöitä ja jalankulkijoita liikenteessä varota kuin Suomessa. Asunnosta ja siihen liittyvistä episodeista kerron teille ihan sille varustetussa postauksessa. Yksi postaus ei vain riitä.

2. Kurssit ja harrastuskset ovat vihdoin alkaneet. 

Tekemistä siis riittää! Taisi olla virhe ottaa anatomia, on se aika tiukkaa tavaraa. Liityin liian moneen kerhoon ja järjestöön. Mielenkiinnolla odotan, mihin niistä oikeasti ehdin osallistumaan. Voin kuitenkin kertoa, että ihmiset ovat huippuja ja harrastamismahdolisuuksia on lukemattomia. Ainakin jousiammunta ja improvisaatioteatteri ovat olleet viikkon kohokohtia, aivan huikeita ihmisiä ja huikeaa tekemistä. Jousiammunta on muuten aika napakka laji, tai ainakin siitä syntyvät mustelmat.

Toivon, että pääsen lähtemään merijärjestön valasretkelle. Se olisikin upeinta koko reissussa! Tässä yliopistossa on kivaa se, miten paljon vapaa-ajan järjestöjä täällä on tarjolla. On tarjolla enemmän kuin unelmoida voi, puutarhakerhosta Harry Potter- järjestöön, ja väittelykerhosta salamurhaajajärjestöön (Assassins society). Uskokaa tai älkää, mutta kukaan ei tiedä, mitä kyseisen järjestön ihmiset touhuavat :D. Saattaisin olla tappavan hyvä assassin, kunhan vain oppisin ampumaan jousipyssyllä kunnolla. Että watch out, fellas.

3. Olen ollut ulkona ja nähnyt kaupunkia, kävellyt kilometrejä ja ihmetellyt.

Olen etenkin kuluneella viikolla istunut jossain joka ilta ja tutustunut huippuihin ihmisiin. Hauskaa on ollut ja nauru on raikunut. Osa riennoista on liittynyt järjestöjen illanviettoihin, jossa on aina tarjolla ilmaista ruokaa (jackpot) ja porukkaa. Osa taas on muutaman uuden tutun kanssa istuskelua rauhallisemmassa pubissa juttelemassa ja kuuntelemassa livemusiikkia. Etenkin viikonloppuisin aikaa on kulunut Shop streetillä ja markkinoilla. Laitoinpa taannoin viestiä Facebookiin, että tavataan paikassa X ja Y kello 20:00. Paikalle löysi lopulta 18 vaihtaria! Tätä sosiaalisen median voimaa. Tavattiin myös viime viikon torstaina suomalaisporukalla, oli hauskaa vaihtelua vitsailla omaa kieltä siten, että toinen ymmärtää oikeasti suoraan, mitä yritän sanoa.

4. Kävely kauniissa Salthillissa.

Kävin vihdoin viimein Salthillissa rantapromenadilla kävelemässä ja pyöräilemässä. Näkymä Atlantille on upea ja paikka näyttää kuin miltä tahansa eurooppalaiselta rantapromenadilta. Ah, raitis meri-ilma ja auringonlasku. Pähkinänkuoressa: upea paikka, upeat kelit. <3

Löysin kiven, joka näyttää ihan possun nenältä. Äidin pieni porsas se siellä kuvassa! :D

5. Olen nauttinut uskomattoman upeasta säästä.

Olen vain yksinkertaisesti nauttinut auringosta ja palanut auringossa taas (viimeeksi tänään). Täällä ollaan yli kolme viikkoa saatu nauttia yli +20 °C:n päivälämpötiloista ja auringosta. Auringonpolttamat ja Irlanti vain eivät kulje käsi kädessä, mutta nyt olen tehnyt sääntöön poikkeuksen jo kolmesti. Toivottavasti ei ole tyyntä myrskyn edellä.

6. Olen vain nauttinut siitä tunteesta, kun ei tarvitse tehdä mitään.

Parasta tässä on, ettei tarvitse tehdä jos ei halua. Alkuun tämä "vain oleminen" oli ahdistavaa, mutta nyt ihan parasta. Miulla on VAPAA-AIKAA! Vei kolme viikkoa tajuta, että siitä pitää osata nauttia. 1,5 viimeistä vuotta ovat olleet niin hektisiä, että tätä todella tarvitsen. Vapaa-aikana olen keksinyt kaikkea jännää pientä tekemistä. Esimerkiksi osallistuttiin ruotsalaisen Sofian kanssa viikko sitten Zombie walkiin. Tähän tapahtumaan osallistuminen tapahtui täysin hetken mielijohteesta. Olen huomannut, että tässä kaupungissa tapahtuu aina jotain!

Käytiin muun muassa Sofian kanssa Galwayn kaduilla ja Salthillissa kävelyn lomassa nauttimassa ehkä parhaista jäätelöistä IKINÄ!! Katsokaa vaikka:

(Viimeistään tässä kohtaa tulisi kuolan vähän valua)

7. Vaellusreissu Burrenin kansallispuistoon.

Kävin viime viikon sunnuntaina (14.9.) vaeltamassa vuorikiipeilykerhon kanssa Burrenin kansallispuistossa Claren kreivikunnassa. Kansallispuistosta tulee automaattisesti mieleen puut ja pensaat, vihreät maisemat ja ehkä suo. Tätä kansallispuistoa kuvaa lähinnä valtava kasa kalkkikiveä, karu maisema ja heinää kasvamassa kalkkikiven välissä. Oli siellä välissä kukkiakin. Vähän toisenlainen kansallispuistomaisema siis kyseessä, kuin mihin Suomityttö on tottunut.

Kaksi viikkoa tiivistettynä yhteen sekavaan postaukseen. Wau. Nyt kun ajattelen kahta edellistä viikkoa, yllätyn yhä enemmän, miten paljon onkaan tapahtunut. Varmasti olen unohtanut kaikkea, mutta väliäkö tuolla, nautittu on vihdoin viimein. Elämä täällä päin maailmaa alkaa lutviutua!

Päivän sana:

Craic = irlantilaisten sana hauskalle, hauskanpidolle ja vietävän hyvälle meiningille. Ei tätä voi suomentaa tai avata, enkä usko että näin osaa tehdä kukaan muukaan. Olen opettelemassa tämän sanan toimeenpanoa. Hiljaa hyvä tulee.

Auf Wiedersehen,

Jenna

Aransaaret – Inis Mór 1.9.

Viikko 2 (dó) on loppusuoralla, enkä ole täälläkään ehtinyt kuin piipahtamaan. Olen yrittänyt pitää itseni mahdollisimman kiireisenä ja viettänyt aikaa etenkin yliopistolla (joka on muuten tosi viihtyisä mesta). Yliopisto järjesti kuluneella viikolla runsaasti vapaa-ajan toimintaa ja tutustutti niin ensimmäisen vuosikurssin opiskelijoita kuin meitä vaihtareitakin eri harrastejärjestöihin ja aktiviteetteihin. Ohjelmaa oli järjestötalon sisällä ja ulkona. Onneksi kulunut viikko on ollut sään kannalta aivan huikea, koko viikko on ollut sateetonta! Löysin muuten oman harrastukseni jo!

Ennen orientaatioviikkoa päätin, että teen pienen reissun erittäin kauniille Inis Mór:n saarelle. Inis Mór on Galwayn lahdella sijaitsevista Aransaarista suurin ja suosituin. Maanantai-aamuna otimmekin huonekaverini Paulinan kanssa suunnan Connemaraan satamaan, josta lauttamme lähti kohti idyylisiä saaria. 32€:n opiskelijahintaan kuului meno-paluubussikuljetukset lautalle, lautta saarille ja sieltä pois SEKÄ polkupyörävuokra tai turistibussi ympäri saaria. Emme katuneet polkupyörän valintaa kertaakaan päivän aikana. Matkaa kertyi päivän aikana reilusti yli 20 km ja maisemat olivat henkeä salpaavan upeita. Maiseman vuoksi pysähtelimme tuon tuosta ottamaan kuvia ja nauttimaan raikkaasta meri-ilmasta. Raitis tuuli Atlantilta oli ihana vaihtelu Galwayn öljylämmityksen käryyn. Päivä oli pilvipoutainen ja lämmin, saimme jopa nauttia auringosta erittäin kevyen pilviharson läpi. Arvatkaapa kuka muuten paloi... Irlannissa... Taas... Voisi kuvitella, ettei tämä edes ole mahdollista täällä!

Kamera ei missään nimessä tee oikeutta tuolle värien skaalalle ja kauneudelle, jota hämmästelimme pitkin päivää. Ainoa sana, jonka pystyin sanomaan, oli WAU. Tämä oli sitä aitoa Irlantia.

Valmiina lähtöön! Himppasen jännitystä tai tuulta, kumpaa lienee. Suomityttö pönöttää kameran edessä. Lähtö saarille tapahtui Ros a' Mhíl:n terminaalista, Connemarasta. Kiitos äiti, että lainasit vaelluskenkiä, ovat muuten tärkeät tällä reissulla. Bussista lautalle ja eikun keikkumaan Atlantin aalloille noin 45 minuutiksi.

Lautta todellakin keikkui aallokossa. Kävi mielessä, että konttaamalla pääsisin nopeammin eteenpäin. Ylemmästä kuvastakin selviää, että kuvatessa oli käytännössä mahdotonta saada horisonttia suoraan. Kiitos Seppo kiikarilainasta! Käyttöä on ollut, vaikkei lunneja enää näy. Nähtiin reissulla hylje (huomatkaa yksi ainoa) ja monta sataa lokkia. Ja ilmeisesti yhä pesiviä harmaahaikaroita (Ardea cinerea). Biologiopiskelija on tuossa alakuvassa vauhdissa, apuvälineenään lainakiikarit.

Pysähdyimme retken aikana erittäin useasti vain kuvaamaan ja nauttimaan upeista maisemista. Laskuvesi jätti mennessään simpukan kuoria rannalle ja kauniin kuvion harmaasta ja vaaleasta hiesusta tai hienosta hiekasta. Ranta näyttää siltä, kuin kirkas rantavesi välkehtelisi auringossa.

Niittyalueita erottivat loputtomat kiviaidat, jotka kulkivat jonoina ympäri saarta. Mitä korkeammalle matka jatkui, sitä mielenkiintoisemmaksi myös tiet muuttuivat. Tiet olivat muutenkin kapeita, eikä autoilla ollut juuri ohitustilaa. Moottoriliikennettä oli kuitenkin hyvin vähän, joten fillarilla sai rauhallisin mielin mennä eteenpäin.

Sepeli ja pyörä olivat muuten mielenkiintoinen yhdistelmä. Onneksi napattiin kypärät matkaan pyörävuokraamosta. Puolessa välissä ylämäkeä oli pakko luovuttaa ja taluttaa pyörät mäen päälle. Otimme suunnan kohti saaren eteläpuolta ja kävelimme Atlantin rannalle kinttupolkua muistuttavaa sepelitietä pitkin.

Saaren eteläpuolelta löysimme henkeäsalpaavat maisemat. Meri-ilma tuoksui niin raikkaalta ja virkistävältä, ilma oli niin puhdasta verrattuna kaupungin ilmaan. Tässä kohtaa meiltä molemmilta loksahtivat suut auki. Vaikka olen käynyt vuonna 2012 Cliffs of Moher:lla, yli 120 metriä korkeilla kallioilla, ei kyseinen turistikohde ollut mitään verrattuna näihin maisemiin. Kallioilla ei ollut saapumishetkellä ketään meidän lisäksi. Paikalla ei ollut (muita) turisteja tönimässä ja napsimassa kuvia. Paikalla pyörähti vain eräs italialainen heppu, ei muita koko tunnin aikana, jonka paikalla vietimme. Saimme siis olla rauhassa ja kuunnella, kuinka aallot pauhasivat ja löivät kallioihin. Myös tässä kohtaa kuvaustaitoni loppuivat; yritin ikuistaa erittäin turkoosin sävyistä merivettä. Kuvissa värit eivät vain näy läheskään niin upeina, kuin ne todellisuudessa olivat.

KATTOKAA MIKÄ AALTO!

Meikätyttö poseeraa vähän niin kuin maailman laidalla. Siltä se ainakin tuntui. Kallioiden reunalle on vielä tuosta matkaa ja hyvä niin, ei ollut matkasuunnitelmissa keikahtaa tuolta alas. Ihmettelimme, ettei kallioilla juuri tuulta tuntunut ja ilma oli todella lämmin vaikka meri pauhasi vieressä. Taisimme valita nappipäivän käydä tällä saarella.

Kävimme myös pyörähtämässä saaren luoteisosassa, noin 20 minuutin matkan päässä kylästä ja satamasta. Yritimme käydä Seal Colonyssa katsomassa hylkeitä, mutta nämä kaverit olivat ujoja eikä paikalla näkynyt ainuttakaan yksilöä. Seal Colony on kuulema paras poukama nähdä hylkeitä laskuveden aikaan, mutta meillä ei käynyt tuuri. Vasta paluumatkalla satamassa yksi vekkuli kaveri kävi meitä moikkaamassa. Tämä "kesälomareissu" Aransaarille oli toden teolla 5/5 ja suosittelen saaria kaikille! Aransaarten kuuluisaa villapaitaa ei vielä mukaan tarttunut, sillä kokovaihtoehdot olivat mieluisesta mallista hieman rajalliset (XXL). Jospa siis kylmempien aikojen koittaessa hankkisin kyseisen paidan.

Opinnot pyörähtivät käyntiin torstaina ja perjantaina orientaatioiden merkeissä. Varsinaisen opetuksen pariin päästäänkin jo maanantaina. Orientaatioita itseään voisi kuvailla suoranaiseksi informaatiotulvaksi; kuvitelkaa paloruisku, josta tulee vettä paljon ja paineella. Tämä mielikuva on nappivalinta kuvaamaan meille tarjotun tiedon määrää. Päätä pääsikin illalla vähän tuulettamaan karaoken ja irkkutanssin muodossa, jonne eksyimme vahingossa. Kyseinen työpaja yritti tutustuttaa meitä irlantilaisen kansantanssin saloihin. Tanssit toivat mieleen humpan ja jenkan sekoituksen maustettuna jalan heitoilla. Toteutus muistutti kuitenkin lähinnä päätöntä pyörimistä kera irkkumusiikin. Tulipahan pompittua ja naurettua. Mikkiin en kuitenkaan tarttunut.

Päivän sana:
Höntyillä = Kiirehtiä, hätäillä. Inis Mór:n reissu oli kaukana höntyilystä, sai vain nauttia oloista ja polkea ympäriinsä.

Heippa vaan,
Jenna