Vaellus Burrenissa

Kävin sunnuntaina (14.9.) vaeltamassa vuorikiipeilykerhon kanssa Burrenin kansallispuistossa Claren kreivikunnassa. Tästä onkin aikaa jo pari viikkoa. Olin kuullut villiä huhua, että Burrenissa kannattaa käydä ainakin kerran, sillä sen rauhoitetut kasvit ja erilainen maisema ovat siellä erilaisia kuin missään muualla koko Irlannissa. Vuorikiipeilykerhon vaellusreissun avulla tähän tarjoutui oiva tilaisuus. Bussi starttasikin yliopiston vanhimman rakennuksen eli Quadranglen edestä kello 09:30 (se tylypahkaa muistuttava rakennus). 

Kansallispuistosta tulee automaattisesti mieleen puut ja pensaat, vihreät maisemat ja ehkä suo jossakin. Tätä kansallispuistoa kuvaa lähinnä valtava kasa kalkkikiveä, karu maisema ja heinää kasvamassa kalkkikiven välissä. Oli siellä välissä kukkiakin. Puita vain on harvakseltaan koko maassa, enkä näitäkään välttämättä puiksi laskisi. Vähän niinkuin puun ja pensaan välimuotoja nämä täällä. Burrenissa sen sijaan puita ei ole. Erilainen kansallispuisto siis kyseessä.

Burrenin kalkkikiven ja puuttomuuden vuoksi alue on hyvin karu, suojaton ja altis eroosiolle ja muutoksille. Eroosion ja tuulisuuden vuoksi maisema on muokkautunut sellaiseksi kuin se nykyisellään on. Puiden puutteesta huolimatta kasvillisuus on kuitenkin alueella hyvin omaperäinen, endeeminen ja rikas. Erilaiset kukat, kuivuutta ja ääreviä oloja kestävät kasvit sekä heinät suorastaan kukoistivat kalkkikiven välissä. Matkaan lähdettiinkin lähes meren pinnan tasolta, ja vaellusreitin huippun korkeus oli noin 300 metriä merenpinnasta. Ei siis auttanut muu, kuin lähteä kipuamaan ylöspäin kalkkikivialustalla.

Nähtiin muuten reissun aikana villivuohia. Siellä nuo kaveri kirmailivat pätkääkään meistä välittämättä. Oli kieltämättä kivaa nähdä, kuinka kalkkikiven välistä pilkahti välillä hentoja, vaaleita tai punertavia kukkia. Vaikka maisema voi vaikuttaa yksitoikkoiselta, oli värien kontrasti silti huikea. Tunnistin minä kanervan!

HUIPULLA! Matka alaspäin sai alkaa kahden huipun jälkeen. Osa reiteistä ylöspäin oli jyrkkiä, joten tätä tyttöä vähän jännitti, tullaanko alas kävellen vai vyöryen. Onneksi jalat kantoivat loppuun asti. Maisema muuttui valtavasti, mitä alemmas suunasimme.

Tässä kuvassa näette puun. Kyseinen puun tai pensaan ranka oli ainoa koko alueella, jota voi edes puuhun verrata.

Matkan varrella törmäsimme myös luolaan, jonka nimeä en muista. Pieni onkalo olikin yllättävän syvä ja jyrkkä, joten tyydyin katselemaan ylöspäin. En usko, että tällä puolen vuoden boulderointikokemuksella sieltä olisin ylös päässyt omin neuvoin.

Pysähtelimme vähän väliä napsimaan kuvia kuin pahaiset turistit ja nauttimaan raittiista ilmasta. Maisema oli pysäyttävä, etenkin kun näimme, miten pieneltä kylä näytti. Oltiin siis melko korkealla. Kylä ja teillä kulkevat autot näyttivät ihan muurahaisilta.

Alhaalla maisema muuttui radikaalisti. Jatkuva kalkkikivimaisema korvautui niityillä, valtavilla luonnonkukkamerillä ja karhunvatukkapensailla. Oli kivaa napsia tuoreita marjoja suoraan pensaista! Täällä karhunvatukkaa löytyy kaikkialta, vähän kuin meillä vadelmaa. Kuljimme myös yhden (1) pienen metsän läpi, joka on todella poikkeuksellista.

Vaelluksen jälkeen jäätiin syömään paikalliseen kylään vähän turhan kallis Fish and Chips- annos. Onneksi rahoille sai vastinetta, sillä kyseinen satsi oli

a) valtava,

b) täyttävä ja

c) ehkä paras fish and chips- annos, minkä olen syönyt!

Saimaan rannalla kasvanut tyttö on aina yhtä ihmeissään nousu- ja laskuvesistä. Aina niistä on kuullut huhuja jossain paikassa nimeltä koulu, mutta nousu- ja laskuveden näkeminen oikeasti aiheuttaa yhä hämmennystä. Ylemmässä kuvasta näkee laskuveden aikaansaannoksen ja värien loiston. Nousuvesi tulvii oikeasti kaduille täällä Galwayssa (ks. alempi kuva),.. Tuossa alemmassa kuvassa pitäisi olla sillan alla kohtalaisen korkea kaari, josta näkyy vain jämät.

Muut lähtivät tänään myös vaeltamaan, sillä Mountaineering club järjestää joka viikko vaelluksen. Oma vaellukseni jäi väliin, sillä minä kömpelönä likkana koettelin nilkkani kantavuutta ja nivelsiteiden pitoa. Astuin nilkkani päälle perjantaina, kun en enää malttanut matkalla suihkuun katsoa, että portaat jatkuvat vielä yhden askelman verran. Olisi ollut niin mukavaa lähteä nauttimaan aurinkoisesta säästä hyvässä seurassa, mutta antaa nilkan nyt toipua pari päivää. Onneksi pystyn kävelemään eikä kipua tai muutakaan ole, se nyt vaan vähän ärtyi.

Päivän sana:
Karstimaa = hiilihappopitoisen sadeveden syövyttämä maastonmuoto kalliossa, joka on erityisesti karbonaattipitoista, kuten kalkkikivi (Wikipediasta lainattu, lälläspyy). Esimerkkinä tästä iso liuta kuvia ylempänä. Oikeastaan koko Burren oli tätä.

Teitä tervehtien,
Jenna